Kolumni Koti-Kajaanissa 13.3.2019

Nappasin joulun aikaan vintistä vanhat ja vähän käytetyt monot. Eteisessä ne ovat siitä asti muistuttaneet tulevasta naistenpäivän tapahtumasta, jonka itselleni lupasin.

Muistan mummolan narusiteiset lasten sukset, varmaan isäni vanhat. Innostuin suksista ja laitoin ne jalkaani. Laskin vitivalkoisella hangella alas viettävää peltoa pitkin. Mäen alla oli jarrutettava ja käännyttävä takaisin. Mitäpä muuta osasin tehdä kuin kaatua ja huutaa. Isä oli seurannut laskuani mäen päältä. Hän kannusti kärsivällisesti tovin, ennen kuin sain sukset kääntymään paluusuuntaan ja olin tampannut itseni mäen päälle. Kesti kauan ennen kuin olin seuraavan kerran suksilla. Kouluun mennessä minulla oli uudet sukset ja mielessä vanha muisto. Pakkohiihtäminen koulussa sai minut sepittämään mitä mielenkiintoisempia tarinoita opettajalle, miksi sukset eivät tulleet mukaan.

Tämä ja pari muuta epäonnistunutta mäenlaskua mielessäni, lähdimme Peltosten kanssa liikenteeseen ja vain pari päivää myöhässä suunnittelemastani Naistenpäivän tapahtumasta. Peltosilla luisti, minulla ei, monot puristivat – olikohan villasukat sittenkin liikaa. Alamäki ei mennyt kuten 50 vuotta sitten, en kaatunut enkä huutanut – eikä isäkään olisi ollut kannustamassa. Lykimme Peltosten kanssa jäällä, ei pelkoa mäestä. Peltosilla meni edelleen hyvin ja minä pohtien kokemustani enemmän siedätyshoidoksi. Siinä monojen puristaessa ja viiman sävyttämässä tylsyydessä, aloin pohtimaan Peltosten kanssa sietämistä maailmassa:

Kuinka lapset välillä joutuvat sietämään vanhempiaan ja sisaruksiaan. Parisuhteessa siedätys lienee ajoittain ilmenevinä odotuksina, toiveina, vaatimuksina ja myöhemmin pettymyksinä. Siedätyshoito vanhusten osalta, toivon mukaan on tiensä päässä. Työpaikoilla puolestaan on siedettävä sekä työkavereita että pomoa – asiakkaista puhumattakaan.

Näillä ajatuksilla Peltoset johdattivat minut pilkkijän luokse. Mies oli kairannut useita reikiä ympärilleen. Hän istui yhdellä reiällä meditatiivisesti sitä tuijottaen ja pitäen pilkkiä kädessään. Ahvenet pulkassa odottivat pääsyä ahvenkukkoon. Mukavan puhelias mies aloitti, kuinka oli lapsena pettynyt isäänsä, kun oli lähtenyt kalalle ennen hänen ylösnousua – ei kuulemma ollut raaskinut poikaa herättää. Mies oli kokenut sydänleikkauksen, saanut lisäaikaa elämälleen ja nyt päättänyt ottaa sen ajan takaisin. Hän nautti pilkillä viimasta ja akkukäyttöisestä kairastaan jäällä. Hän sanoi, että kyllä traumat on tuonut iloa hänen elämäänsä, niin kuin tämä pilkkiminen. On vain osattava katsoa traumaa oikeasta kulmasta, hän jatkoi. Nauroimme yhdessä aiheelle ja minä omalle hiihtosiedätykselleni ja oman keskeneräisyyteni sietämiselle. Sietäminen muuttui hetkessä hyväksynnäksi.

Lähdin ahvenkukko -reseptin kanssa lykkimään kohti kotia. Monotkin lakkasivat puristamasta ja minä hymyilin yhdessä Peltosten kanssa. Opettaja tulee kun oppilas on valmis, välähti vanhat ja viisaat sanat mielessäni. Kiitollisuus elämästä ja kohtaamisesta puristi rintaani lämpimästi.

Kohtaamani mies jäällä opetti minulla ja kaikille muillekin naisille: Mitä jos pysähtyisimme kuuntelemaan aidosti miestä, ilman odotuksia ja vaatimuksia? Miltä miehestä tuntuu ja mitä hän pohtii? Onko rinnallasi tilaa miehelle, joka on valmis riisumaan maskuliinisen haalarinsa ja olemaan rinnallasi miehenä, sellaisena kuin hän on.

Kiitos sinulle nimettömäksi jäänyt pilkkimies, että sain kirjoittaa tämän oivallukseni. Toivon sinulle hyvää kevättä sekä mukavia hetkiä ahvenkukkojen ja läheistesi kanssa.

Merkitsen kalenteriin Miestenpäivä 10.3. Liputan ja teen ahvenkukkoa elämäni miehelle.