Oli vuosi 1967, kun istuin isäni sylissä. Kädessä isällä oli Aapiskukko -kirja ja siitä aukeama, jossa oli kolmen kuvan sarjakuva. Hunaja -purkki oli juuttunut Pikku-Nallen päähän. Äiti, sarjakuvassa, joutui rikkomaan hunajapurkin. Ehkä sinäkin muistat tämän vanhan Aapiskukko-kirjan tarinan.
Isä luki surullisella äänellä tämän tarinan minulle ja kerta toisensa jälkeen itkin vuolaasti pienen nalle-karhun ja särkyneen purkin puolesta. Jostain kumman syystä, halusin kuulla tämän tarinan yhä uudelleen. Joka kerta kyyneleet virtasivat poskiani pitkin isän tarinaa lukiessa.

Karjalais -syntyinen isäni oli kohdannut elämänsä aikana monenlaisia kokemuksia, joista hänkään ei selvinnyt ilman haavoja.

Vasta vuosia myöhemmin aikuisena pohdin tuota hetkeä. Kysyin itseltäni, kenen itkuja itkinkään silloin? Kun palautin mieleeni kaikkia niitä hetkiä isäni kanssa, oivalsin itkeneeni isäni itkuja, jotka olisivat kuuluneet hänelle. Kuinka olinkaan kantanut isäni tunteita mukanani.
Jossain vaiheessa olin siitä kovin pahoillani, mutta ymmärrykseni lisääntyessä, tajusin, että se oli yksi minun tehtävistäni. Tärkeä tehtävä, josta olen saanut ammentaa sellaista ikiaikaista viisautta työhöni ja omien tunteiden ymmärtämiseen.

Tänään isänpäivän aaton iltana, kynttilä palaa Muistojen Mummolan pirtin pöydällä ja muistelen isääni suurella kiitollisuudella. Hilma-kissa naukuu ovella, kuin muistuttaen isäni rakkaudesta kissoja kohtaan. Hän muisti elämänsä loppuun saakka, kuinka oli joutunut oman lemmikki kissansa päästämään evakkomatkallaan vapaaksi sodan jalkoihin. Voit ymmärtää pienen pojan pohjattoman surun. Sitäkö surua minäkin itkin?

Tunneperimän ääreltä tyttäresi Johanna