Pyhiinvaellusmatka Juurille

Vuonna 2004 sain mahdollisuuden matkustaa äitini ja isäni kanssa isän synnyinseudulle Karjalaan. Istuimme isän kanssa portailla ja kuuntelin tarinoita hänen lapsuudestaan. Sodan alkaessa tulivat sotilaat ja tappoivat karjan, josta tuli perheeseen elanto ja kuinka pienen pojan oli luovuttava rakkaasta kissastaan. Sylistään hän oli sen laskenut metsään, sitä sotilaat eivät saaneet tappaa, oli pienen 6-vuotiaan pojan mielessä ollut.

Se matka jäi isälle viimeiseksi, mutta sen jälkeen olen vienyt sinne lapsenikin. He ovat saaneet kuulla sekä ukkinsa tarinoita, että koko kylän tarinoita, sillä matkalla on ollut bussilastillinen kylän entisiä lapsia ja heidän jälkeläisiään. Hullua hommaa - käydä siellä istumassa joka vuosi portailla tehdä nuotio ja syödä eväitä, käydä Kotijärven rannassa uimassa. Eihän sitä kovinkaan moni ymmärrä, mutta savolainen bussikuljettajamme on yhtä innostunut, tai sitten hän teeskentelee tosin hyvin, seuraamaan touhujamme. Näyttää siltä, että Ägläjärven kylä herää hetkeksi henkiin. Sitten bussikyydissä innokkaina kuulemme toistemme tarinoita ja jaamme omiamme.

Meidän suvun paras tarina ja tuliainen oli se kun Niiralan raja-asemalla vuonna 2002 isäni tapasi ensi kerran sisarensa. Hän oli tullut koputtamaan isäni olkapäälle kysyäkseen kuka hänen isänsä onkaan. Yllätys sentään, heillä oli yhteinen isä. Samalla kertaa sain viisi uutta serkkua ja lapset lisää pikkuserkkuja - suku laajentui kertaheitolla. Siitähän seurasi sukujuhlat ja tutustuminen uusiin sukulaisiin. 

Jälleen tänä vuonna 2011 olin seitsemännen kerran Juhon kanssa uimassa Kotirannassa ja syömässä eväitä. Murheenristillä koko kylän väki lauloi perinteisesti laulun "Veteraanin Iltahuuto", hoivatkaa, kohta poissa on veljet, muistakaa heille kallein on maa...  Palaamme jälleen...

Kommentit

Arkisto